Taitaa olla täydellinen aika alkaa avaamaan menneisyyden haamuja tänne blogiin uuden vuoden kunniaksi. Ehkä tämän avulla pääsisin eteenpäin laihdutuksessa, jos kertoisin näin ''julkisesti'' lihavuuteni syitä. Olen kyllä tainnut jo kertoa, mutta kertaus on opintojen äiti. Ja olisi hyvä, jos jotenkin pystyisin muistamaan nämä, ennen kuin rupean syömään enemmän kuin laki sallii. Muutenkin näin ensimmäisen päivän kunniaksi olen kertaillut viime vuoden tapahtumia, niin huonoja kuin hyviä ja ajattelin että tämä olisi täydellinen tapa keventää harteiteni taakkaa..
Palaan siis aivan alkuun, mistä kaikki luullakseni lähti. Olin vasta ylä-asteelainen epävarma nuori naisen alku. Perheessämme riideltiin tuohon aikaan paljon ja jouduin viettämään suurimman osan iltapäivistäni yksin. Tällöin aloin käyttämään viikkorahojani karkkeihin sekä muihin epäterveellisiin ruokiin. Luulen, että tällä tavoin sain käytettyä aikaa kun joka päivä en tietenkään voinut olla kavereiden kanssa eikä harrastuksiakaan ollut koko päivää. Teimme myös kavereiden kanssa paljon leivonnaisia, milloin mitäkin. Pikku hiljaa painoa alkoi kertymään ja tästä alkoikin kunnon noidankehä. Hiljalleen aloin olla yhä epävarmempi kehoni suhteen, eikä ulkopuolinen paine sitä myöskään helpottunut. Yläasteen lopulla herkkujen syöminen oli jo lähes päivittäinen rutiini ja hiljalleen aloin syömään niitä lisää henkiseen pahoinvointiin, joka johtui ihan vain siitä, ettei minua kunnolla koskaan hyväksytty porukoihin. Minulla oli kyllä luottokavereiden lisäksi suhteellinsen iso kaveriporukka, mutta koulussani oli silti niitä, joiden mielestä olin helppo kiusattava. Lukioon mennessä painoa oli jo 15kg ylimääräistä ja kavereiden kadotessa katosi myös viimeiset itseluottamukseni rippeet. Sitten aloitinkin tämän blogin ja kunnollisen laihdutuksen, vaikka lihoin silti tuonne 120kg kohdalle. Lukiosta lähtien en ole enää pystynyt olemaan koulussa tai missään ilman miettimättä ihmisten katseita. Tunnen aina, että joku tuijottaisi tai tuomitsisi. Naurahdus bussissa ja mietin vain, miten ne nauravat minulle ja yritän vajota penkkiini niin paljon kuin mahdollista. Omaa syytähän tämä on, sillä minä se olin joka tartuin heikolla hetkellä herkkuihin enkä täyttänyt epävarmuuteni tuomaa tyhjiötä terveellisesti, jolla itsevarmuuteni olisi pysynyt normaalina.
Katoaminen ei kuitenkaan ole mahdollista. Vaikka kuinka haluaisin olla näkymätön ja piilossa ihmisten katseilta, ei se ole mahdollista. Tiesin sen jo kauan sitten ja onnekseni olen jo pitkään tiennyt, mitä haluan elämältäni, joten en ole luopunut toivosta. Unelmat ovat auttaneet minua, samoin läheisimmät ystäväni jotka tietävät tästä. Nyt ei enää mikään voi pysäyttää minua, paitsi minä itse. Minä olen se vuori, jonka minun täytyy ylittää. Vaikka en voi luvata mitään, että en koskaan söisi herkkuja taikka sortuisi, sillä tunnen itseni liiankin hyvin, voin kuitenkin taistella tapojani vastaan. Uskon, että pystyn vielä joku päivä löytämään tasapainon ja terveyden. Helppoa se ei ole, mutta en ole ensimmäinen enkä varmasti viimeinen, jolla on sama tavoite. Ja niin monet ovat siinä onnistuneet! Ja uskon että joku päivä olen heidän joukossaan :)
Ja pitäisi opetella katsomaan maailmaan kuten vaikka Hannes Hyvönen, legendaarinen 101v(tässä kuussa aivan mahtavat 102v) sotaveteraani itsenäisyyspäivän vastaanotolta! Siinä on mies minun makuuni, eiku mitä? :D
-Kat
p.s. Tälle vuodelle olisi tarkoitus pistää pystyyn vanhasta hillopurkista onnellisuuspurkki, johon laittelen asioita, josta olen kiitollinen vuoden aikana sekä kaikkia onnellisia tapahtumia. 31.12.2015 olisi sitten tarkoitus avata se ja lukea vuoden tapahtumat lävitse :)
Onko teillä tälle vuodelle jotain erikoisia suunnitelmia?
