Lukion aika mun elämässä on vetämässä viimeistä vuottaan. Toinen vuosi saatu pulkkaan enemmän tai vähemmän hyvin ja tuloksena on 65 kurssia todistuksessa kahdelta vuodelta, paljon epäonnistumisia, onnistumisia, huonoja sekä hyviä numeroita ja ennen kaikkia hyviä muistoja. Tänään istuin 2,5h katsomassa abien ylioppilasjuhlaa ja kyllä siinä tuli seuraavan vuoden tulevat omat juhlat mieleen. Tämä lukuvuosi meni sellaista vauhtia että ei voinut tehdä muuta, kuin yrittää pysyä perässä joten vuosi ei ole yhtään mitään enää. Sekin varmasti tulee olemaan tapahtumarikas sekä täynnä uusia haasteita. Jotkut voisi pelätä viimeistä vuotta, mutta minä en. Päinvastoin, odotan sitä innolla ja odotan oikeastaan myöskin innolla maanantaita, jolloin aloitan kirjoituksiin lukemisen. Kesä tulee muutenkin olemaan hyvin kiireinen, mutta en välitä. Mitä kiireempää, sen paremmin ajan tulee käytettyä :D En malta odottaa viimeistä lukuvuotta lukiossani ja sitä että pääsen laittamaan ylioppilaslakin päähäni kaikkien muiden valmistuvien kanssa!
Asiasta kuitenkin toiseen, miksi alunperin tulinkin tänne kirjoittelemaan. Nimittäin onnettomasti kotiin tullessani sain idean että voisin kävellä paljain varpain ja kun pääsin vihdoin kotiin niin jalkapohjat olivat todella kipeät! Luultavasti asfaltti oli niin kuuma, että se muodosti pienen palovamman molempien jalkojen pohjiin... Ihan älyttömän huonoon aikaan sattu toi. Loma alko ja mun piti aloittaa salilla käyminen ahkeraan, mutta ennen kun nuo jalat paranee niin en pääse salille! Tai no voinhan mennä sinne, mutta mitä iloa kuntoilusta on jos jokainen askel sattuu ihan älyttömästi! Oi voi. Toivottavasti ei kuitenkaan mene koko seuraavaa viikkoa parannellessa, vaan pääsisi kuntoilemaan taas nopeasti:)
En enää myöskään malta odottaa sitä, että pääsen eroon näistä kiloistani. Minua ei olla koskaan hyvin pahasti kiusattukaan, ainakaan pahoilla nimityksillä tms. Tai ainakaan en ole osannut pahoittaa mieltäni niistä niin kuin tällä viikolla tapahtuneessa pahoitin. Nimittäin olin tulossa juuri kotiin kun poikajoukko alkoi seurata mua ja rupes huutelee kaikkee et: ''kattokaa tuo on läski'' '' hyi saatana mikä valas'' ''äää, pliis älä syö meitä läski'' ja kaikkee tämmöstä. Siis en oo koskaan, siis koskaan pahottanu noin pahasti mieltäni. En tiiä oonko ollu onnekas tms. ku en oo tollasiin tuntemattomia haukkujiin tavannu, mut siis siin tilantees olis vaa tehny mieli sanoo niille jtn tai lähtee itkien siit pois. Lopult en vaa ees huomioinu niit ja ne ei jaksanu sit pidempää haukkua... Vihaan ulkonäkööni täl hetkel nii hirveesti, miks joidenkin ihmisten täytyy olla niin kamalia?
-Kat
