Sydäntä särkee ja en tiedä yhtään mitä tehdä. Taas näin välähdyksen siitä, mitä elämä olis voinut olla. Tajuan, että olen pelännyt ja paennut kaiken läskin taakse. Läskien kasaantuessa taas ne ovat olleet syynä sille, miksen ole elänyt yhtään elämääni. Mun pitäisi olla parhaimmillani tässä iässä, mutta todellisuudessa en oo elänyt missään muodossa sen jälkeen kun aloitin lukion. Nyt kaikki kaverit ovat jatkaneet matkaa ja mä olen taas yksin. Se raastaa aivan älyttömästi tällä hetkellä. Mietin että voi kun mäkin voisin tehdä noita juttuja, mutta sitten katson taas peilistä. Sieltä tuijottaa surullinen näky. Kaiken tämän ylipainon alla on pelokas nuori nainen, tyttö joka ei ole elänyt yhtäkään hetkeä. En ole masentunut, mutta en myöskään poistu nykyään kotoa lähes mihinkään. Oikeasti.
Paino taas kipusi 107kg, kun annoin periksi houkutukselle. Joku kantoi kotiin miljoona herkkua ja mä sitten menin sortumaan niihin. Joka toinen päivä meni herkkuja napaan, viikonloppu meni kokonaan syödessä. Taas vaihteeksi olen pettynyt itseeni ja siihen mitä teen elämälläni. Kesä meni istuessa kotona, eikä kukaan halua palkata ylipainoista vätystä, jotta mulla olisi edes jotain rytmiä elämässä. Ulkokuori näyttää iloiselta, mutta sisällä myllertää aivan liikaa. Haluisin vaan jonkun, joka tulis mua tässä projektissa. Lähipiiri kyllä tietää tästä mutta siinäpä se. Välillä sanovat että tukevat ja ymmärtävät mua, mutta silti ne yrittävät saada mut syömään epäterveellisesti. Enhän mä voi niiltä olettaa että ne muistavat ja auttavat, mutta edes kuukausi nollatoleranssia karkeille mun edessä auttaisi jo tarpeeksi. Kun aloitin pari viikkoa sitten karkkilakon niin viikon päästä tuli jo huolestuneita kommentteja että syönkö ollenkaan. Kai sitä pitää tottua ajatukseen että olen yksin tällä tiellä. Ympäristö altistaa herkuille mutta mä en saa sortua. Olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta, ei ne karkit edes niin hyvä ole. Mun aivot vaan luulee toisin. Mun pitää siis vain uskotella mun aivoille, että näin ei ole ja kaikki menee taas paremmin. Tästä sokerikoukusta pitää päästä eroon.
--Näin,nyt tuli sanottua mitä mun mielessä pyörii tällä hetkellä. Toivottavasti tää jäis viimeiseks tekstiks, jossa valittelisin että olen taas repsahtanut pahemman kerran. Mähän laihdutan syyskuuksi alle 100kg:n! Nyt loppuu tää rypeminen ja otan omasta elämästä kiinni. Mun kunto on oma vika ja vaan minä voin korjata tämän tilanteen. Ja sen mä teen!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tsemppiä! Kyllä se fiilis tuosta taas kohenee :) Nyt vaan ulos sieltä neljän seinän sisältä ja herkkukätköt mahdollisimman kauas piiloon :) Saanko kysyä mikä sun mielestä on sitten sitä elämistä, mistä oot jäänyt paitsi? Oisko sitä mahdollisuus tehdä (edes osa) asioita jo nyt vaikkei vielä normaalipainossa olisikaan vai ovatko kaikki "elämiset" painosta kiinni?
VastaaPoistaToivottavasti läheiset tukis sua tuossa sokerihimon taltuttamisessa. Sanot että sun välittömässä ympäristössä on sugar free zone :) Ihmettelijöille sanot että haluut vähentää sokerin käyttöä ja päätät että vaikka muut söiskin niin sä et joka kerta ota vaikka tarjottais. Kummasti tulee kivempi ja energisempi olo kun ei oo se sokeripöhnäolo päällänsä :) Onnistut varmasti vaikka alku hankalalta tuntuisikin.
Kiitos, sun kommentit on aina yhtä piristävää luettavaa!
PoistaTuntuu etten ole tehnyt tarpeeksi. En mennyt vanhojentansseihin, en abiristeilylle. En ottanut yhteyttä enää vanhoihin luokkakavereihin ja järkännyt vaikka jotain kivoja illanistujaisia. Mielessäni ajattelin vain, että laihdutan ensin (miksi...)
Muutenkin tuntuu ettei mun elämässä tapahdu mitään. Yhtä kaveria nään melkein joka viikko, muita ehkä kerran-kaksi vuodessa, jos ylläpidän sitä kaverisuhdetta. Tuntuu siltä, etten oo koskaan oikeastaan ollut teini. En ole kokeillut uusia tyylejä ja rikkonut rajoja. Mä erittäin harvoin edes kävin vaateostoksilla. Kavereiden kanssa olen käynyt muutaman kerran yhdessä ja lopulta mä vaan ahdistun siellä kun mikään ei tietenkään sovi enkä edes sitten katso niitä vaatteita kuin kuluttaakseni aikaa. Kuitenkin haluaisin pukeutua nätisti, mutta siinä paino on selkeästi haittana. Lisäksi haaveilen vielä että voisin aloittaa taas tanssin ja muuta kivaa, kun aikoinaan lopetin ne enemmän tai vähemmän huonon itsetunnon ja ylipainon takia.
Eniten kuitenkin ylipainosta johtuva huono itsetunto on aiheuttanut tämän. Pitää vaan nyt päästä eroon vanhojen juttujen murehtimisesta ja nyt ottaa elämästä edes osittain kiinni.
Yritän saada tuon sugar-free zonen kotiin, kuitenkin mulle se on tärkeä osa terveellisyyttä ja tätä laihdutusprojektia. Kyllähän se toimi noin puolentoista viikon aikana, jolloin kotona ei oikeastaan paljoa ollut ja silloin en syönyt mitään. Nyt toinen päivä menossa uutta karkkilakkoa, kyllä tämä tästä. Pienin askelin :)
PoistaVoi, tuo on kyllä kurjaa jos/kun jää juttuja tekemättä huonon itsetunnon (tai niiden kilojen..) takia. Ylipäänsä se että pitäisi olla jotakin muuta kuin mitä on voidakseen tehdä jotakin :-( Kuitenkin loppujen lopuksi elämässä tärkeempää on ne kivat hetket ja kokemukset – ei niinkään se mitä sillä hetkellä painoi tai miltä näytti. Hauskimmat kokemukset ja jutut liittyy juurikin niihin hetkiin kun on vähät välittäny ulkonäöstä ja siitä mitä muut ympärillä ajattelevat :-)
Mitä jos tekisit sille elämättä jääneen tuntuselle elämällesi palveluksen ja koettaisit vaihtaa tuon ”sitten kun olen laihempi/itsevarmempi” –ajatusmallin nyt- ajatteluun. Tekisitkin asioita ihan siinä koossa ja sellaisena kuin nyt oot, odottelematta enää yhtään enempää itseltäsi? Vaikka pelottas, jännittäs ja tuntus että itsetunto ei riitä. Vaatisit sen elämisen just ja nyt tähän hetkeen – eikä päivääkään myöhempään :-) Elämä on lyhyt.
Tiiän kyllä senkin fiiliksen kun kaikki ois niin paljo kivempaa/helpompaa/paremmin kun ois hoikempi, itsevarmempi, rohkeempi... Mutta tylsäähän tässä maailmassa tulee olemaan jos niitä asioita jää oottamaan ;-) Ne tapahtuu jos on tapahtuakseen – miksei saman tien matkan varrella ;-) Sama se on jo nyt tehdä niitä asioita mitä oikeesti tahtois tehdä ja laihtua/kerätä sitä itsevarmuutta sitten lisää kivojen kokemusten myötä :-)
Voisitkohan vieläkin osallistua vanhojen tansseihin jonkun parina? Tai mennä katsomaan niitä muuten vaan? Kenties mennä jonnekin tapahtumaan/lavalle missä pääset itsekin tanssimaan? Järkätä vanhojen ystävien jälleennäkemisen? Vetää päälle jotakin hullua/rajoja rikkovaa tai kokeilla uutta tyyliä/hiusmallia? Etsiä kauniita vaatteita mitkä on hyvännäkösiä nykyisessäkin painossa (kyllä niitä löytyy :))? Aloittaa tanssiharrastuksen jo nyt (mikä muuten myös tukis samalla laihtumista)?
Vanhat jutut aina murehdituttaa mutta hei - niitähän ehtii muistella vielä vaikka kiikkustuolissakin. Jätä takamus menneeseen ja kokeile vaikka ihan vaan hetki elää just tätä päivää ja just niinku haluisit. Omissa puitteissas. Vaikka paino ja itsetunto ei oiskaan sitä priimaluokkaa mitä tahtoisit ;-)
Nonni, toka pvä karkkilakkoa menossa – ei muuta ku etiäppäin! :-) Hommaat vielä semmosen herkkupaljastimen ovelle niin kukaan ei voi raahata herkkusia kämppään huomaamattasi ;-)
Tätä yritänkin kovasti tehdä nyt. Jättää murehtimiset menneeseen ja uskaltaa enemmän, painosta huolimatta. Olen jo katsellut, minkälaisia tanssikursseja alkaisi nyt syksyllä ja yksi pisti ainakin jo silmään. Pitää vaan pakottaa itseni ulos tästä kulpasta. Mikään ei muutu jos pysyn vain alueella, jossa tunnen itteni hyväks. Pitää ottaa riskejä ees vähän enemmän ja lähtee ulos :) Kiitos vinkeista!
Poista:D mistäköhän sellasen paljastimen sais hankittua? Mä olisin ehdottomasti ensimmäisten joukossa hankkimassa sellaisen!
Niin tuttuja tunteita, etenkin nuo ettei uskalla lähteä kotoa ja tuntuu että hukkaa elämänsä parhaat vuodet.. Itsellänikin meni monta vuotta tuollaisten tunteiden kanssa kun ahmimishäiriöni oli pahimmillaan. Välillä tuntui, etten koskaan saa elämääni takaisin haltuun. Miljoona kertaa kaaduin, mutta miljoona ja yksi kertaa olen noussut ylös. Nyt menee paremmin ja elämä alkaa taas olemaan valoisampi. Toivoa siis on, älä luovuta! Se on niin hemmetin vaikeaa, mutta joskus vielä onnistut. Paljon tsemppiä, usko itseesi! <3
VastaaPoistaEn luovuta, kiitos ihanasta kommentistasi! Vaikka miljoona kertaa kaadun niin yhden kerran useammin nousen ylös :) Hiljalleen kohti parempaa
PoistaMissä päin asut? Olisiko kiinnostusta laihdutuskaveriksi? Voitas myös ihan vaikka viesteillä kommunikoida ja tsempata toisiamme? :)
VastaaPoistaMä asustelen Uudellamaalla. Aivan ehdottomasti kiinnostais! Laittaisitko vaikka tohon sähköpostiin viestiä niin voitais siellä jutella enemmän? (atlastwordstoactions(ät)hotmail.com)
PoistaHep! Sinulle on haaste blogissani! :-)
VastaaPoistaKiitos haasteesta, otan sen mielellään vastaan :)
Poista