Surullinen avautuminen, mutta nyt jatkuu karkkilakko

Sydäntä särkee ja en tiedä yhtään mitä tehdä. Taas näin välähdyksen siitä, mitä elämä olis voinut olla. Tajuan, että olen pelännyt ja paennut kaiken läskin taakse. Läskien kasaantuessa taas ne ovat olleet syynä sille, miksen ole elänyt yhtään elämääni. Mun pitäisi olla parhaimmillani tässä iässä, mutta todellisuudessa en oo elänyt missään muodossa sen jälkeen kun aloitin lukion. Nyt kaikki kaverit ovat jatkaneet matkaa ja mä olen taas yksin. Se raastaa aivan älyttömästi tällä hetkellä. Mietin että voi kun mäkin voisin tehdä noita juttuja, mutta sitten katson taas peilistä. Sieltä tuijottaa surullinen näky. Kaiken tämän ylipainon alla on pelokas nuori nainen, tyttö joka ei ole elänyt yhtäkään hetkeä. En ole masentunut, mutta en myöskään poistu nykyään kotoa lähes mihinkään. Oikeasti.

Paino taas kipusi 107kg, kun annoin periksi houkutukselle. Joku kantoi kotiin miljoona herkkua ja mä sitten menin sortumaan niihin. Joka toinen päivä meni herkkuja napaan, viikonloppu meni kokonaan syödessä. Taas vaihteeksi olen pettynyt itseeni ja siihen mitä teen elämälläni. Kesä meni istuessa kotona, eikä kukaan halua palkata ylipainoista vätystä, jotta mulla olisi edes jotain rytmiä elämässä. Ulkokuori näyttää iloiselta, mutta sisällä myllertää aivan liikaa. Haluisin vaan jonkun, joka tulis mua tässä projektissa. Lähipiiri kyllä tietää tästä mutta siinäpä se. Välillä sanovat että tukevat ja ymmärtävät mua, mutta silti ne yrittävät saada mut syömään epäterveellisesti. Enhän mä voi niiltä olettaa että ne muistavat ja auttavat, mutta edes kuukausi nollatoleranssia karkeille mun edessä auttaisi jo tarpeeksi. Kun aloitin pari viikkoa sitten karkkilakon niin viikon päästä tuli jo huolestuneita kommentteja että syönkö ollenkaan. Kai sitä pitää tottua ajatukseen että olen yksin tällä tiellä. Ympäristö altistaa herkuille mutta mä en saa sortua. Olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta, ei ne karkit edes niin hyvä ole. Mun aivot vaan luulee toisin. Mun pitää siis vain uskotella mun aivoille, että näin ei ole ja kaikki menee taas paremmin. Tästä sokerikoukusta pitää päästä eroon.

--Näin,nyt tuli sanottua mitä mun mielessä pyörii tällä hetkellä. Toivottavasti tää jäis viimeiseks tekstiks, jossa valittelisin että olen taas repsahtanut pahemman kerran. Mähän laihdutan syyskuuksi alle 100kg:n! Nyt loppuu tää rypeminen ja otan omasta elämästä kiinni. Mun kunto on oma vika ja vaan minä voin korjata tämän tilanteen. Ja sen mä teen! 

Vielä sinnitellään!

Alkuviikosta lähtien olen taas laskenut suht tarkasti kaloreita ja vaikka maanantaina ja tiistaina söinkin epäterveellisesti, niin silti näytti kalorit lähes tavoitteen! Voinkin vähän jo paljastaa että vaikka tekisi mieli mennä kauppaan ostamaan herkkuja niin tämänhetkinen paino on hyvinkin rohkaiseva eikä minulla ole mitään aikomusta oikeasti nähdä vaivaa ja käyttää aikaani kauppaan tuodakseni sieltä herkkuja.

Liikunta on vähän jäänyt vähemmälle; unohdin käydä tiistaina ja keskiviikkona lenkillä, joten tänään mennäänkin sitten pidempi reitti :) Maanantaina kävinkin testailemassa, kauanko henki vielä pihisee edes vähäsen kun juoksen niin hitaasti kuin mahdollista. Reitiksi vain valikoitui puolivahingossa ylämäkinen reitti, että ensimmäisen viiden minuutin jälkeen puolet ajasta oli mennyt ylämäkeen, onneksi loppua kohden oli muutamat pienet alamäet :) Tällä tahdilla, ylämäistä huolimatta sain tahkottua 12minuutissa 1500m eli 1,5km. Surkea tuloshan tuo on kun katsoo Cooper-taulukkoa(alle 1700m; hyvin huono), mutta tarkoituksena olikin juosta tuo sellaisella tahdilla että jaksan vielä kävellä loppumatkan kotiin ongelmitta. Lisäksi tällä ylipainolla ja yleiskunnolla ei ole mikään ihme että tulos jäi tuonne. Olisi ollut kyllä kiva verrata nyt tuota tulosta sellaiseen tulokseen, jossa olen painanut sen +15kg enemmän ja ollut aivan rapakunnossa. Valitettavasti en sellaista ole tehnyt, mutta uskon että parisataa metriä on tullut tuohon lisää. Kevään tavoitteeksi olisikin kiva tuon tuloksen parannus; nyt edes ensin sinne 1700m. Sillä oltaisiinkin jo nipin napin ''huono''-kohdassa. Kesän tavoitteeksi olisi päästä 1800m, joka olisi jo juuri keskitason puolella! 300m pitää siis saada vielä lisää juoksutahtiin 12min ajalle, ei mahdoton muttei helppokaan. Jokaisella minuutilla pitää siis päästä 25m pidemmälle kuin nyt. Huh!

Cooper-tavoitteenkin toteutuminen helpottuu vain säännöllisellä lenkkeilyllä(ei pelkästään reipasta kävelyä vaan myös hölkkää) sekä painon pudotuksella. Kyllä -10kg lisää varmasti jo tuntuu jossain.

Kesä tulee ja niin pitäisi olla kohta kesäkunnossa. Se ei kuitenkaan tule onnistumaan, mutta ei se silti anna aikaa laiskottelulle. Lisäksi sain vihdoin painostettua itseni varaamaan ylioppilaskuvaukset itselleni. Tai no perhe ja sukulaiset pakotti,mutta nyt se on varattu niin enää en voi perääntyä. Valmistuin siis joulukuussa, joten on tässä jo pitkään puntaroitu. Nyt kuvauspäivä on valittu ja aikaa siihen on enää alle 4 viikkoa. Ai kamala... Olisin itse halunnut olla 85-95kg siihen mennessä mutta ei taida onnistua, eihän? Kiva sitten katsella omaa pyöreää naamaa myöhemmin, muistutuksena siitä, että olen ollut lihava... Valokuvaaja on kyllä ammattilainen ja osaa hommansa, mutta eipä nätti kuva piilota kaksoisleukaa taikka nakkisormia.

Hetkinen...

Aamupostauksessani olin herännyt vieressä olevaan työmaan meluihin, mutta nukahdin hetki sen jälkeen uudelleen ja sain nukuttua vielä puuttuvat 3 tuntia. Jostain päähänpistosta päätin mennä heti herättyäni uudelleen vaa'alle ja paino näytti 116,5kg? Ja siis ihan selvästi, sillä se kävi 116,1kg-116,5kg välillä ensin ja sitten pysähtyi 116,5kg?? Voiko kolmessa tunnissa paino tippua 400g? Kumpi noista painoista on nyt sitten oikea? Kaikki tässä punnituksessa on hirveän hankalaa tällä hetkellä. Puntari välillä ennen päättämistään pyörii hetken jopa 500g edestakaisin, mutta loppujenlopuksi jää sitten painavampaan. Miksi se ei jää keskelle? Noh, siinä vaiheessa kun paino on 110kg niin uskon että paino on OIKEASTI pudonnut ainakin sen 10kg aloituksesta, nyt tuntuu vain siltä, että tämä kaikki on nestettä. Jos repsahdan niin seuraavana päivänä 120kg vaanii taas puntarilla.

Huomenissa saan varmaan aamulla herätessäni tietää tämän päivän oikean painon, sillä jos siinä paino on 116,5kg tai enemmän ja olen syönyt terveellisesti ja alle 1500kcal niin painoin oikeasti tänään sen 116,9kg. Sillä siis mennään ainakin huomiseen asti. Tai sunnuntaihin.

Hirveä paine on jotenkin laskeutunut hartioilleni, sillä päätin kertoa muutamalle ystävälleni lisää että laihdutan. Kaikki ottivat asiat hyvin, sillä kerroin niille normaalin tapaani hirveän selityksen kanssa, sillä olin hyvin epävarma heidän reaktiostaan. Nyt kuitenkin monet ovat alkaneet kysellä, että ''kuinkas monta kiloa olet nyt laihtunut?'' ja kyselleet muutenkin että kuinka paljon painan. En vaan pysty kertomaan painostani, en vaan pysty siihen,sillä se myytti että kaikki naiset painaa 40kg kun ne on laihoja ei tule koskaan pätemään muhun ja kun sanoo sen 100kg, niin se kulostaa edelleenkin mun korvaan aikamoiselta ryhävalaalta. Vaikka 100kg ei välttämättä ole! Niin oon vaan aina ajatellut. Yli 100kg = huono ihminen. Välillä tuntuu myös et siellä missä mä menen, niin aina on katseita kääntyneenä mun suuntaan ja kuiskintaa. Viimekin kerralla kun olin koululla, ihan selvästi edellä olevat kaverukset kuiski musta. Ensin huomasin, että toinen vilkas mua sellanen ilme päällä että jo tiesin minne tässä joudutaan. Sitten alkoi kuiskinta ja hetken päästä toinen katsoi taakse vaivihkaa ja suoraan tietenkin huomasin sen, sillä ei ole ensimmäinen kerta.

Tästä syystä en enää halunnut mennä suorittamaan yhtäkään kurssia siihen kouluun. Nyt mietin jopa syksyn kertauskurssien poistoa, sillä tiedän että siellä tulee olemaan tukalat oltavat kun en tunne ketään. Lisäksi olen jo kertaalleen käynyt ne kurssit, jos nyt kursseista mulla sattuisi olemaan puutetta (mistä ei ole). Olisihan se kivaa rohkaistua myös lukion kuvataidekursseille, mutta en sillä tiedän millaista siellä luokassa tulisi olemaan, naurunalaisena ''tietämättään'' ei ole kiva olla. Puhuisivat mielummin silloin, kun en ole paikalla. Se ei mua haittaisi, sillä en tunne niitä, mutta ei. Pakko suoraan siinä naaman edessä ja vielä niin,että ne luulevat etten huomaa...

Olen muutenkin tosi hyvä tulkitsemaan (mielestäni) ihmisiä, niin kyllä sen naamasta näkee, jos ei ulkomuoto miellytä. Luonteessani ei siis ole mitään ihmeellistä, olen mukava kaikille vaikkakin hieman ujo juuri tämän takia. Enkä usko että vaatetuksessanikaan on mitään ihmeellistä, sillä pukeudun siististi, mutta peittävästi juuri tämän painon takia. Tuntuu vain pahalle, sillä varsinkin koulussa ollessani tunsin, että aina olisi joku joka puhuu selän takana pahaa. Opin olemaan välittämättä noiden kolmen vuoden aikana siitä, sillä silloin mulla oli kavereita joiden kanssa puhua ja unohtaa koko asian. Nyt tuolla ei ole oikeastaan enää ketään, kenen kanssa puhuisin enemmän kun muutaman sanasen nähdessämme.

Jotta postaus ei tuntuisi niin masentavalta, niin; Olette kaikki mahtavia!

Pahoittelen avautumista, mutta tältä musta vaan tällä hetkellä tuntuu ja ajattelin että mun on pakko sanoa nää tänne että en jää näitä miettimään enää yhdeksi hetkeksikään tänään. Äitienpäiväkin muuten sunnuntaina! Täällä on jo suunnittelu ja ostoslista kerryttänyt tavaroita ostettavaksi äidille. Perinteisesti aiotaan vain hemmotella meidän äitä, materiaalilahjat jää sitten syntymäpäivään! Muistattehan äitejänne? ;)

-Kat

p.s. Sain taas ruksia yhden painon pois listaltani. Hyvästi 117kg!

Järkytys!!

En siis voinut uskoa silmiäni. Tiesin että puolentoista kuukauden aikana, jolloin kaikki syömiset ja liikunnat oli mennyt persiilleen niin paino olisi noussut... mutta +7kg!!! Eli siis nyt ollaan pahemmassa paikassa kuin alkupiste:125kg!! Kauhea järkytys, miten oon voinu päästää itteni tälläseks, ei jösses. Toivottavasti suurin osa olis tosta vaan nestettä, mutta vaikka ei oliskaan, niin en enää KOSKAAN aio nähä kolminumeroista, saatika noin isoo numeroo vaa'alla tän jälkeen.

Tästä lähtien tää unelma ei ole enää unelma, toive, haave vaan tästä lähtien se on päämäärä, jonne pääsee vain taistelemalla ja työntämällä itseään eteenpäin eikä luovuttaminen tule enää kysymykseen. Joka päivä liikuntaa ja terveellistä ruokaa kohtuudella. Enää ei istuta koko päivää suklaarasia kädessä television edessä vaan mennään ulos lenkille, juoksemaan, kävelemään, hyppimäään. Ihan sama mitä, mut enää tää ei käy laatuun. Ja ei, en alota huomenna, vaan tänään. NYT, HETI.  Heti tän postauksen jälkeen lähden pisimmälle lenkille mitä oon koskaan tehny, 8km,putkeen, kävellen kylläkin, mutta läskit saavat itkien lähteä vetämään tästä kehosta, ne ei oo enää tervetullleita tänne. ei enää koskaan.